Olen työläisperheen tytär Helsingistä.
Lapsuusperheeseeni kuului äiti ja 28.11.2022 menehtynyt rakas isäni, sekä reilu kolme vuotta itseäni nuorempi pikkuveli. Isä toimi autonkuljettajana lähes koko ikänsä ja äiti oli työssä lääketehtaalla, kunnes sairastui vakavasti nuoruusvuosinani. Hoidin jo ala-asteikäisenä kotia. Äiti oli pitkiäkin aikoja sairaalassa, jopa vuoden ja puolentoista vuoden jaksoja. Isä teki päivät töitä ja oli äidin luona sairaalassa illat. Halusin helpottaa isän taakkaa osallistumalla kotitöihin ja laittamalla ruokaa. Äidilleni on tehty kolme maksansiirtoa, poistettu puolet haimasta ja perna, sekä poistettu vuosi sitten munuainen syövän vuoksi. Tiedän mitä on elää jatkuvassa epätietoisuudessa. Isäni sairastui Alzheimerin tautiin ja lisäksi keuhkosyöpään ja sai lopulta vielä koronan ja menehtyi tämän vuoden marraskuussa vain 69-vuotiaana. Olimme hänen vierellään viimeiseen henkäykseen yhdessä veljeni ja puolisoidemme kanssa.
Isä ei koskaan valittanut, vaan hoiti aina tyynesti osansa, vaikka helppoa ei ollut. Isän vanhemmat olivat kotoisin Petroskoista ja Virosta ja he olivat lähteneet sotaa pakoon Suomeen ja päätyneet lopulta Joutsaan. Suren, etten koskaan saanut tilaisuutta tutustua heihin. Hän oli menettänyt äitinsä keuhkokuumeeseen kolmen päivän iässä ja isänkin vain 13 vuoden iässä. Hänen lapsuuden perheeseen kuului myös kaksi siskoa ja kaksi kehitysvammaista veljeä. Hän eli kaksoisveljensä kanssa herastuomariperheessä Joutsassa siihen asti, kunnes he 16-vuotiaina lähtivät Helsinkiin.
Rakastin ruoanlaittoa jo nuorena ja tiesin jo 13-vuotiaana että haluan opiskella kokiksi. Pääsin yläasteen jälkeen ravintolakouluun ja valmistuin kokiksi. Minulla oli tuolloin jo puolitoistavuotias lapsi, jonka sain 17-vuotiaana vietnamilaisen aikanaan pakolaisena Suomeen tulleen miehen kanssa. Elimme yhdessä 15 vuotta ja saimme yhdessä neljä upeaa tytärtä. He ovat nyt 29, 26, 20 ja 17-vuotiaita.
Tiemme erosivat 16 vuotta sitten ja jäin neljän lapsen kanssa yksin. Tiedän mitä on elää yksinhuoltajana ja miettiä puolessa välissä kuuta, että rahat ovat vähissä ja toivoa, ettei mitään yllättäviä kuluja tule. Olen kuitenkin ollut aina tarkka hoitamaan asioita, perfektionistikin ja tärkeintä minulle oli perheeni hyvinvointi. Ruokaa oli aina kaapissa ja koti siistinä ja lapsilla hyvä olla. Se mitä piti tehdä, sen tein.
Perustin yrityksen neljän lapsen yksinhuoltajana ja se oli silloin ehkä elämäni yksi suurimmista virheistä, mutta toisaalta en olisi nyt tässä, jos se olisi jäänyt tekemättä. Tiedän mitä on aloittaa nollasta, ilman yhteiskunnan tukea, ilman starttirahaa ja alalla jota ei ollut olemassa. Perustin ensin toiminimen ja muutaman vuoden päästä Hellapoliisi Oy:n jota olemme jo pitkään pyörittäneet nykyisen valokuvaajamieheni, media-alan ammattilaisen kanssa.
Hellapoliisi sai alkunsa vuonna 2005 blogista, jonka suurin tarkoitus oli auttaa ihmisiä ruoanlaittopulmien parissa. Olen saanut tehdä tätä ihanaa auttamistyötä jo yli 17 vuotta. Se on pitkä aika. Hellapoliisi.fi -sivuston reseptejä seuraa kuukausittain satojatuhansia seuraajia, sekä muissa somekanavissa kymmeniätuhansia seuraajia. Olen myös oppinut tässä ajassa valtavasti yrittämisestä Suomessa, sen epäkohdista ja esteistä ja ottanut niihinkin kantaa somekanavissani vuosien varrella.
Asuin perheeni kanssa 10 vuotta sisäilmasairaassa asunnossa tietämättämme. Aloin voida todella huonosti ja sain paniikki- ja ahdistuskohtauksia. Elämä oli alati vaihtuvien vaivojen vuoksi todella raskasta niin fyysisesti kuin henkisestikin. Lääkärit eivät löytäneet syytä olotiloilleni ja tunsin että minua pidettiin luulosairaana. Tuntui hirvittävän raskaalta jäädä asian kanssa totaalisen yksin. Kun tyttäreltäni meinasi lähteä näkö, havahduin asiaan ja kodissamme tehtiin sisäilmatutkimus. Muutimme kiireesti pois.
Nyt voin hyvin, mutta oireilen sairaissa asunnoissa ja rakennuksissa ja haistan ongelmalliset rakennukset, joita on valtavasti. Olen surullinen ja turhautunut siitä, miten sisäilma- ja homesairaat on jätetty yksin. Meillä ei ole varaa tuhota lapsiamme, nuoriamme ja vanhempiakaan työkyvyttömiksi ummistamalla silmiämme ongelmalta. Meillä on liikaa sairaita päiväkoteja, kouluja ja työpaikkoja. Tämä on otettava vakavasti! Sisäilmasairaus ei ole pientä nuhaa, vaan kokonaisvaltaista pahoinvointia ja elämänilon katoamista ja pahimmillaan hyvin invalidisoivaa. Se sekoittaa myös kehon tasapainoa ja tuo usein mukanaan myös muita terveyshaasteita.
Itse olen kärsinyt myös matalasta ferritiinistä, mikä on myös yleisesti iso ongelma, jota yritetään lakaista maton alle. Tämä on todella tärkeä asia, joka pitäisi saada kuntoon. Jatkuva aivosumu estää täysipainoisen elämän ja vie elämänilon ja monet eivät kykene enää tavallisiin asioihin. Tämä olisi helposti korjattavissa. Ferritiinin mittauksesta pitäisi tulla säännöllisesti tehtävä toimenpide ja matalan ferritiinin hoitoon pitäisi suhtautua vakavasti. Uskon että pystyn samaistumaan monenlaisten ihmisten elämään ja ahdinkoon ja uskallan tuoda kantani esille jotta ongelmiin voidaan puuttua.
Olen nuoresta asti kokenut usein olevani hieman erilainen kuin muut. Herkkyys on kuitenkin ollut lopulta minulle voimavara ja ominaisuutena eteenpäin vievä. Kokemusteni kautta voin helposti samaistua ihmisten huoliin ja murheisiin. Olen viimeisen puolentoista vuoden aikana menettänyt läheltä useita tärkeitä ihmisiä. Oma rakas isäni menehtyi tämän vuoden marraskuussa. Koen että kokemusteni kautta tekemisissäni on järjen lisäksi inhimillisyys ja ymmärrys muita ihmisiä ja erilaisia tilanteita kohtaan. Kestän surua ja murheita, mutta en vihaa enkä röyhkeyttä ja taistelen tätä vastaan.